Kirjoittelen tätä postausta kännykällä, katotaan miten skulaa... Mulla ei oo muutenkaan jatkuvasti tietokonetta saatavilla, joten postailua pitäis jatkossakin välillä toteuttaa mobiililaitteen avulla. Kirjoitusvirheiltä ei ainakaan säästytä mutta yritän kirjoittaa parhaani mukaan.
Ollaan nyt menossa syömishäiriöyksikköön porukoiden kanssa. Meillä on heti aamusta perhetapaaminen ja sitten sen jälkeen mulla on fysioterapiaa ja somaattisen lääkärin vastaanotto. Kivaa olla pitkämatkalainen - ne tunkee kaikki mahdolliset ajat samalle päivälle, ettei tarvis usein ajella... Kätevää totta kai ja säästää kukkaroa mutta kolme aikaa peräkkäin on vähän liikaa. Henkisesti älyttömän rankkaa.
Vitutuskäyrä on hengenvaarallisen korkealla - ja oikeastaan vitutukseen sisältyy puhdasta pelkoa ja suoranaista pakokauhuakin. Nukuin yöllä vaan jotain neljä tuntia, piti herätä aikasin että ehdin suihkuun. Me ollaan vitusti myöhässä. Äiti ja iskä nukku pommiin, kuinka ollakaan, ja sit sen jälkeen etittiin vaatteita ja mitähän vielä. Sain taas auttaa aikuiset lapset vaatteisiin ja valmiiksi. Aina mä oon myöhässä niiden kanssa. Ne on niin epäsiistejäkin - jotkut rentut vaan heitetty päälle... Ja kamalaa mutta häpeän niiden ylipainoa. Kyllähän kaikki huomaa mistä mun ongelmat johtuu... Lienee ilmiselvää, että kaikki meillä syö yhtä paskasti ku mä, mä vaan oon keksiny kätevän tavan kontrolloida sitä.
Perhetapaaminen ahdistaa ja pelottaa eniten. En oo puhunu näistä asioista isän kanssa ollenkaan... Äitinkin kanssa vain sen, mitä on ollut pakko, ja siitäkin suurimman osan valehdellut. Viime päivinä oon oksennellut aika paljon, kolmea, neljää, viittäkin kertaa päivässä. Yleensä mulla ei oo tällasia pitkiä putkia, että purjoan monena päivänä peräkkäin näin monesti. Äitille oon esittänyt, että syön ateriasuunnitelman mukaan, ja kun se on kysynyt, oon sanonut, että en oo oksentanut. Ja ihme kyllä se on tuntunut uskovan. Valehtelu ei oo mulle hirveen luontevaa, ja ammattilaisille valehtelu on vielä hankalampaa. Siks en haluais valehdella tuolla... ja jos puhun totta, niin porukatkin saa kuulla totuuden. En tiedä, mitä teen. Itkettää.
Fysioterapia oli ainakin viimeksi ihan okei, toivottavasti se on siedettävää nyt tälläkin kertaa. En ainakaan ihan kamalasti pelkää sitä. Lääkärikäynti sen sijaan jännittää - vaikken edes tiedä, miksi. Saan siellä varmaan viimeviikkoiset verikoetulokset. En kyllä usko niissä olevan mitään kummaa bulimian aiheuttamaa; olihan huhtikuisetkin tulokset ihan okei. Tuskin ne parissa kuukaudessa olis minnekään romahtanut. Kun en mä ees oo oikeesti sairas. Tavallaan tunnen syyllisyyttä siitä, että nun veriarvot on kunnossa ja saan silti hoitoa. Joku, jolla on kaliumit ja natriumit pohjamudissa, tekee ehkä kuolemaa kotona...
Mahaan sattuu jännityksestä ja ahdistuksesta... oispa tämä perjantai 13. mulle hyvän tuurin eikä epäonnen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti